Capturing Moments

Dourojoen suulla syödään vankasti, perinteisesti ja yhdessä
Portolaiset ovat kuin yhtä perhettä


"PORTO "Onko sisälmyspataa", pankkiiri Carlos Santos huikkaa heti ravintolan ovella Portugalin toiseksi suurimmassa kaupungissa Portossa.
Ravintolan omistajia, iäkästä Correian pariskuntaa tiedustelu huvittaa, onhan torstai. Torstaisin Porton pienissä ruokapaikoissa on aina lounaaksi kaupungin kuulua perinneruokaa.
"Kysymykseni oli vitsi! Olen vakioasiakas", Santos vahvistaa iloisesti. Kohta tummapukuisen miehen pöydässä lilluu saviruukullinen lehmän sisälmyksiä mehevässä papukastikkeessa. Kyytipoikana on punaviiniä.
Muutaman askeleen päässä ruokailijoista omistajarouva Filomena Correia kauhoo jättiläispadasta yhä uusia annosruukkuja pöytiin kiikutettaviksi.
Lounastajien jono venyy ulos asti. Konstailemattomaan ravintolaan kertyy väkeä lapsiperheistä villapaitamiehiin ja näyttävästi kammattuihin naisiin.
Yksi heitä yhdistää: niin suosittua on sisälmyspata, että portolaisia kutsutaan Portugalissa sisälmyksiensyöjiksi, tripeiros.
"Nimitys ei ole mitenkään halventava. Lissabonilaisia sanotaan vastaavasti salaatinnäykkijöiksi, alfacinhas. He kun syövät runsaasti salaatteja", Carlos Santos selvittää ystäviensä naurunremakan säestämänä.
"Pohjoisessa ruokaillaan tunteella", huudahtaa naapuripöydän Augusto Costa. Sisälmysmuhennos on lämmintä ja vahvaa - vähän kuten portolaiset, hän rinnastaa.
"Me haluamme koskettaa toisiamme jutellessamme. Syleilemme herkästi. Lissabonilaiset pitävät etäisyyttä. He ovat viileämpiä. Eiväthän he edes tunne toisiaan."
Portolaisista puhutaan kuin perheenä, jolla on piintyneitä, vanhanaikaisia tapoja.
Sisälmyspadan syönnin väitetään vakiintuneen jo 1400-luvulla, kun sotilaat saivat silloisessa sodassa eläinten ruhoista lihat.
Portolaisten historia ulottuu pitkälle, sillä Dourojoen suulla on asuttu yli tuhat vuotta.
Roomalaiset valloittajat nimesivät jyrkästi joensuistosta kallioille kohoavan rannan napakasti Portasiksi eli satamaksi. Paikka tunnettiin ennen Calen kylänä. Siksi yhdyskuntaa kutsuttiin myöhemmin myös Portocaleksi, josta Portugalikin sai nimensä.
Suur-Porto on levinnyt yli miljoonan hengen taajamaksi, mutta väenpaljous ei ole pilannut historiallisen keskustan leppeää ilmapiiriä.
Pikkukauppiaat esittelevät palvelunhaluisina oliiveja, herkkiä filigraanikoruja, tyylikkäitä kenkiä tai muttereita ja köysinippuja. Sokkeloisilla kaduilla tutut turisevat ovensuissa.
Alhaalla joen rannassa Ribeiran kaupunginosassa pyykit lepattavat talojen ikkunapielistä.
Pojat potkivat palloa väsymättömästi autoista ja koulustakin piittaamatta, ollaanhan Porto-jalkapalloseuran kotitantereella. Tyttöjen työnä on taputtaa jalkapallotähti Vitor Baian seuraajille. Maria Fernanda Silva on pysähtynyt vaihtamaan kuulumisia kalastajarouva Maria Fatima Moureiran kanssa.
Moureira on perkauspuuhissa Belomonte -kadulla. Tänne hän on vuosikymmeniä kantanut päänsä päällä kalakoria tarjoten aviomiehen öistä pyyntisaalista ovelta ovelle.
"Meriahvenia, merianturoita, sardiineja, partaturskia", Moureira esittelee.
Hän rullaa huivin päälaelleen kasaksi ja heilauttaa korin päänsä päälle. "15-20 kiloa", hän arvioi.
Porton omaperäisten ja paikoin loistokkaiden kotien, kauppahuoneiden ja julkisten rakennusten joukosta eivät törrötä uudet tornitalot. Muutokset hiipivät silti kuin vaivihkaa. Ribeiran alkuperäisasukkaat sanovat tuntevansa ne nahoissaan.
"Olimme ennen köyhiä, mutta väitän että onnellisempia", Olga Portela aloittaa.
Portela istuu päivittäiseen tapaansa ystävänsä Maria de Lourdes Vasquesin parin pöydän kokoisessa kahvilassa. Kahviloissa tapitetaan brasilialaisia saippuasarjoja ja juodaan puolikas pikkukupillinen tuimaa mustaa kahvia.
Olga Portelan mielestä muutama vuosi sitten ribeiralaisiin osui lähes kuolettava isku. Joenrannan markkinakojut kiellettiin. Tilalle kivettiin siisti esplanadi.
"Myyntikojut elättivät meitä. Esplanadit ovat turisteille. Aidot ribeiralaiset muuttavat ulos lähiöihin. Ulkopuoliset ostavat nyt täältä asuntoja ja remontoivat entisiä puoteja yöklubeiksi."
Maria de Lourdes Vasques on merkinnyt kahvilan seinälle tulvaveden korkeuden eri vuosina. Miltei joka talvi joki tulvii noin yhden päivän, ja silloin Ribeiran asukkaat suojaavat tottuneesti omaisuutensa.
Yksi pahimmista tulvista 1960-luvulla koetteli myös tärkeää Porton maamerkkiä, kaksikerroksista Dom Luis I:n siltaa, kahvilan väki muistaa. Palomiehet valmistautuivat katkaisemaan 60 metriä korkean sillan alemman kerroksen, ettei koko silta olisi romahtanut virran viemänä.
Siinä olisi mennyt Gustave Eiffelin oppilaan Theopile Seyrigin taidonnäyte. Eiffelin oma Dourojoen ylittävä työ, vuonna 1877 valmistunut Maria Pian rautatiesilta on kiikkeryytensä vuoksi poistettu käytöstä.
Korkealla Ylä-Portossa tulvat eivät pelota, vaan huolena ovat rahan liikkeet. Miguel Bombarda -kadun taidegallerioissa on huomattu, että raha kulkee etelään Lissaboniin.
"Porto oli talouselämän keskus Pohjois-Portugalin tekstiili- ja jalkineteollisuuden ansiosta. Niillä ei enää mene hyvin. Yritysfuusiot siirtävät pääkonttoreita Lissaboniin", kertoo galleristi Antonio Trindade.
Jotta Porto pysyisi edelleen nykytaiteen eturintamassa, galleristit ovat portolaiseen tapaan tukeutuneet toisiinsa. He ajoittavat näyttelyiden avajaiset yhteistuumin samaksi lauantaiksi, ja silloin Bombardan kortteleissa kuhisee.
Rahan niukkuutta ei huomaa Atlantin kylmyyttä hohkaavassa elegantissa Fozissa. Täältä on henkistä välimatkaa kalastaja- ja merimiessukujen Ribeiraan.
Jaguarit, Ferrarit ja Range Roverit matavat ruuhkassa palmujen reunustamilla bulevardeilla.
Pojat katselevat, kun tytöt liitelevät rullaluistimilla. Muotivaatteisiin pukeutuneet lenkkeilijät juoksuttavat rotukoiria.
Ah, ja tyypillisten portolaisten kahviloiden sekä Fozin tyyriiden ravintoloiden joukkoon on soluttautunut Pizza Hut. "

@helsingin sanomat,13 tammikuu 2007